Tähän aikaan vuodesta ei järven vesi ole ollut näin korkealla. Näin kylän vanhukset tietävät kertoa. Myös harvinaisen myöhään se jäätyi miestä kantavaksi. Naapurimme - harrastelijakalastaja eläkeläinen - suuntasi tänä aamuna moottorikelkallaan verkkojaan laittamaan  järveen. Hän oli tänä talvena ensimmäinen näkemäni jäälläkulkija. Kahdeksan kilometrin, yksityisten auki pitämästä jäätiestä, joka kylänrannasta johtaa kirkolle, ei ole vielä tietoakaan.

Naapurimme liikkeitä jäällä seuraillesani mieleeni tulvi tapahtumat noin viidentoistavuoden takaa. Oli helmikuinen torstai-ilta ja pakkasta 12 astetta. Olimme muuttaneet tänne Luikalaan paria vuotta aikaisemmin. Olin palaamassa työmatkalta etelästä siinä kahdenkymmenen maissa. Muistelin ajaessani, että edellisenä sunnuntaina oli auraustraktori aurannut jäätien auki eikä koko viikolla ollut satanut lunta. Kiusaus oli suuri lähteä jäätien kautta noin 8 kilometrin matka, kun taas tietä pitkin kirkolta mökille oli parisenkymmentä kilometriä. Niinpä päätinkin sen enempää miettimättä suunnata kulkuni jäälle.

Heti alkumatkasta yllätyin. Jäätiellä olikin reilu kerros, luulisin sen olleen jopa 10-15sm, sellaista mannaryynimäistä karheaa lunta, jonka tuuli oli tien tukkeksi heittänyt.  No olihan allani kaksilitrainen vahva  auto, siis jatkoin matkaani.  En ollut ikinä ennen eläissäni ollut pimeällä jäällä. Lisäksi saarien paikat ym jään kiinnekohdat olivat minulle tuntemattomia.  Valotkin suuntautuivat vain eteenpäin. Lisäksi  aukeella tuulen tielle tuomat kinokset meinasivat pysäyttää kulkuni ja tiekin  haarautui ihan kummallisesti! Muistelin, että puolessavälissä jäätie kaartuu oikelle saarten väliin ja sitten pitäisikin jo mökin valot häämöttää.

Kaartuihan se tie oikealle, mutta vähän liian jyrkästi. Loppujen lopuksi auto juuttui lumeen ja matkani loppui siihen. Oli pimeää ja olin pukeutunut sellaisiin kevyisiin kaupunkilaisasusteisiin. Nousin ulos autosta, yritin nahkasormikkaillani kaivaa lunta etupyörien edestä ja totesin sen mahdottomaksi hommaksi paljain käsin. Siinä edessäni oli saari ja päätin kävellä muutaman sataa metriä ja katsoa oliko se saari se saari, jonka välistä jäätie yleensä kulki. Eipä ollut! Tässä saaressa oli ilmeisesti koko viikon tehty hakkuhommia ja siksi ajetuimmat jäljet johtivat tähän saareen. Nyt en edes tiennyt missä olin! Siksi en uskaltanut lähteä pimeällä jäälle kävelemään ja etsimään mökkiämme. Siinä lähellä saaressa oli yksi mökki. Ajatuksissa vilahti myös sellainen mahdollisuus, että jos oikein kova hätä esim. kylmän suhteen tulisi, voisin murtautua mökkiin lämmittelemään.

Kokosin ajatuksiani ja yritin rauhoitella itseäni, ettei tässä mitään hätää ole.  Peilistä näkyivät kirkontornin valot eikä tänne ainakaan pahantekijät eksyisi. Tankissa oli jonkin verran bensaa ja niinpä päätin pistää auton käyntiin lämmön lähteeksi ja lämpöistuimen päälle. Olin huolissani siipan huolesta kun en tullutkaan kotiin niinkuin olin luvannut ja kännykkää kun ei minulla tuolloin ollut en voinut myöskään ilmottautua. Peräkontista löytyi aika iso pala sellaista toppakankaan tyylistä kangasta (oli takapenkin koiranalusta), kietaisin sen ylleni, laitoin pelkääjänpaikan istuimen taaksepäin ääriasentoon ja kävin torkkumaan. Aina välillä sammutin auton bensan säästämiseksi. Kun tuli kylmä käynnistin taas auton. Olen kiitollisudella muistellut tuota autoa useita kertoja jälkeenpäin tuosta yhteisestä yöstämme kun se toimi niin moitteettomana lämmönlähteenä.

Aamuhämärässä näin kun pilkkijät alkoivat hiippailla kylänrantaan pilkille. Laitoin kaikki auton valot päälle, hätävalot mukaan lukien, poljin jarrupoljinta, jotta takavalot näkyisivät rantaan ja soitin torveakin, että olisin herättänyt huomiota rannantuntumassa (n. 4km päässä) oleville pilkkijöille. Tunnin verran yritysten jälkeen luovutin ja päätin lähteä kävellen hakemaan apua. Huvittavan piirteenä on jäänyt mieleeni tilanne kun saavutin pilkkijät. Niinkuin olisi ollut vallan tavallista, että sellainen kaupunkilaisasusteinen naishenkilö, käsilaukku olkapäällä, astelee keskellä talvea aukeeta jäätä pitkin umpihangessa kirkolle päin! Eivät nostaneet päätään eivätkä heittäneet huulta vain katsoivat sinne ihmeelliseen reikään saaliin toivossa. Päätin minäkin olla puhumatta ongelmastani. Eivät varmasti olisi voineetkaan enää tässä tilanteessa mitenkään auttaa. Se oli rankka kävelymatka aamutuimaan. Hanki ei oikein kantanut ja aina kun vähän reippaammin astahdin upposi jalka syvälle lumeen.

Pääsin viimein puhelimeen. Annoin työpaikalle tilanneselvityksen ja sain autolle noutoapua. Tässä vaiheessa minut valtasi hirveä vapina ja heikotti. Soitin siipallenikin. Ei hän ollut lainkaan ollut minusta huolissaan. Oli luullut ja uskotellut itselleen, että olin jäänyt yöksi lastemme luokse eteleään. Höh! Olisinhan minä nyt sellaisesta muutoksesta hänelle ilmoittanut, mutta hyvä kun ei ollut huolissaan!

Auto ei meinannut millään konstilla irrota jääkakun päältä. Se oli nimittäin sulattanut lunta altaan kun oli pitkin yötä ollut käynnissä. Ohi kulkeva moottorikelkkakin pyydettiin apuun vetohommiin. Kesti muutaman tunnin ennen kuin se irtosi sen jääkakun päältä. Kun pääsin kotiin vapisin kuin haavanlehti muutaman tunnin peiton alla enkä pystynyt menemään töihin. Sen verran koville se "jääyö" otti.

Seuraava aamu , lauantai, valkeni aurinkoisena ja ajattelin hiihtää tapahtumapaikalle ja katsastaa sen päivänvalossa. Saaren rannalla oli seurue paistamassa kalliokielekkeellä makkaraa. Jo kaukaa kuulin miten se eilinen moottorikelkka-auttaja selosti mitä jäällä oli tapahtunut - mummu jäänyt autollaan kinokseen! Hi-hi!

Sen jälkeen en pimeällä ole mennyt jäälle ja päivänvalossakin jäätietä ajaessani valtaa kauhunsekaiset ajatukset mieleni. Työnantajani maanantaina tokaisi, että Lillin pitää saada kännykkä ja autossa pitää olla lumilapio. Työnantajani salli myös pitää pidemmän aamukahvipalaverin, jossa sain purkaa tuntemukseni työkavereitteni kysymysten tulvassa.